Mestarintutkintojen kehitys puutuoteteollisuuden toimialalla

Aikaisemmin mestaritutkinto on ollut hyvin arvostettu arvonimi. Yrityksen perustaminen vaati mestarintutkinnon eikä ammattia saanut harjoittaa ilman killan lupaa. Tämä ammattikuntalaitos lakkautettiin Suomessa 1868, kun keisarillinen asetus kaupasta ja elinkeinosta tuli voimaan. "Kauppiasten, vapriikinpitäjäin ja hantvärkkareiden tuli kussakin kaupungissa perustaa yhdistyksiä, joiden tehtävänä oli mm. ulosantaa kisällintodistuksia ja mestarikirjoja." Myöhemmin tämä tehtävä siirtyi vuosikymmeniksi Pienteollisuuden Keskusliitolle ja vuodesta 1996 lukien Mestarikiltaneuvostolle.

Lahti oli aikaisemmin puusepänalan keskittymä Suomessa. Kaupungille oli tunnusomaista paikkakunnalla toimineet monet yritykset, alan ammatillinen koulutus ja työelämässä ammattiuraansa luoneet lukuisat puuseppämestarit. Oikeutetusti todettiin, että Lahti on puuseppien kaupunki. Askon tehtaiden lisäksi suuria, useita mestareitakin työllistäneitä yrityksiä oli aikanaan ja on edelleenkin vain yksi, Isku Oy. Pienempiä, koulutukseen ja tutkintoihin voimakkaasti panostaneista huonekalualan yrityksiä oli nyt jo toimintansa lopettanut Erteline, joka syntyi Askon tehtaiden jäljille ja toimikin aluksi Askon entisissä toimitiloissa Lahdessa. Tutkintotavoitteeseen työvoimakoulutukseen panostaneista muista kuin huonekalualan yrityksistä kannattaa mainita Fennia Vaneri (myöhemmin UPM oyj) ja monia muita keskisuuria ja pienempiäkin yrityksiä. Niissä tehtiin oppisopimuksia ja suoritettiin kisällin- ja mestarintutkintoja.

Koskisen Oy teki oppisopimuksia saha- ja levyteollisuudessa ja järjesti useita satoja kisällin- ja mestarintutkintoja yhteistyössä oppilaitoksen kanssa. Koulutuskeskus Salpaus edeltäjineen on järjestänyt oppisopimuskoulutusta, järjestänyt työelämätutkintojen teoreettiset osiot ja vastannut näyttötilaisuuksien järjestelyistä.

Yritykset arvostivat ammattitutkintoja, niin että maksoivat kisällintutkinnon suorittaneille korkeampaa tuntipalkkaa ja mestarintutkinnosta vielä lisää. Tämä motivoi työntekijää kehittämään ammattitaitoaan ja yritys sai ammattitaitoisempaa työvoimaa. Monet mestarit toimivat itsenäisinä yrittäjinä ja vain valtakunnallisen Mestarikiltaneuvoston myöntämän mestarinkirjan hankkineilla on oikeus käyttää mestarin tunnuksia tuotteittensa ja toimintansa markkinoinnissa.

Viime vuosituhannen puolella tutkinnoissa korostettiin kädentaitoja, myöhemmin entistä enemmän myös teknistä osaamista, yrittäjyysosaamista ja johtamistaitoja. Ammatillisilla pätevyystutkinnoilla osoitettiin taito ja pätevyys. Oppisopimuskoulutus oli vakiintunut ja tutkintoja suoritettiin tasaiseen tahtiin.

Vuoden 2000 paikkeilla alkoi tutkintojärjestelmä muuttua ja yritykset vähensivät oppisopimuksien solmimista ja samalla tutkintojen suorittamista. Tutkintojen uudistuksessa perusteita muutettiin ja esim. puuseppämestarin nimike poistui ja muuttui erikoisammattitutkinnoiksi eli ylemmäksi ammattitutkinnoksi. Ylemmän ammattitutkinnon suorittaneet saavat käyttää puuseppämestari-nimikettä epävirallisesti ja Mestarikiltaneuvoston myöntämä mestarinkirja oikeuttaa mestaritunnusten ja mestarin arvonimen käyttöön.

Pari vuosikymmentä sitten ammatillinen opetus alkoi siirtyä enenevässä määrin yritysten vastuulle. Ammattioppilaitosten opetus monipuolistui yhdistelmäksi perinteistä oppilaitosopetusta ja työpaikoilla tapahtuvaa oppimista. Ohjauksesta vastaavat yhdessä työpaikkaohjaaja ja oppilaitoksen opettaja.

ALVAR (ammattitutkintoaineiston laadun varmistus) päivitti tutkintojen perusteita valtakunnallisesti, järjesti koulutusta tutkinnon järjestäjille ja vastaanottajille. Nykyään opetusta on siirretty työpaikalle. Siihen on kehitetty mobiiliversio, jonka avulla pidetään yhteyttä kouluttajan, työpaikkaohjaajan ja opiskelijan välillä. Vielä vuosituhannen vaihteen tienoilla puusepänalalla ja puutuoteteollisuuden toimialalla laajemminkin mestarintutkintoja järjestettiin paljon. Sen jälkeen tutkinnot ovat vähentyneet voimakkaasti.

Yritys- ja työelämä ovat muuttuneet paljon. Kokonaisvaltaiselle alan osaamiselle ei yrityksissä nähdä välitöntä tarvetta tuotannon pilkkoutuessa pienempiin osiin ja alihankintaketjuihin. Huippuosaajista on tullut hyvin kapean huipun osaajia. Voitaisiin ennemminkin puhua työtehtävän kuin ammatin osaamisesta. Käytäntönä on, ettei yrityksissä nähdä tarvetta laajempiin tutkintokokonaisuuksiin eikä niitä siksi tarjota oppilaitoksistakaan.

Koulutusjärjestelmä ja oppilaitosten rahoitusmuodot on muokattu palvelemaan tätä kehitystä: osatutkintojen suorittaminen niin perustutkinnoissa kuin ammatti- ja erikoisammattitutkinnoissakin on lisääntynyt huomattavasti. Kokonaisia ammatti- ja varsinkin erikoisammattitutkintoja suorittavat enää yksittäiset puusepät ja yrittäjät omien intressiensä mukaan. Laaja ja monipuolinen ammattitaito historian, käsityön ja materiaalien tuntemuksineen on entistä harvinaisempaa ja siksi jotain oleellista on vaarassa kadota Suomesta.

Yksi ongelmakohta nykyjärjestelmässä on se, että Suomesta puuttuu oppilaitosmallinen korkeampaa kädentaitoa opettava oppilaitostaso. Toisen asteen ammattioppilaitoksissa opiskelussa lähdetään aina liikkeelle nollatasosta, koska toisen asteen oppilaitoksiin ei saa olla ennakko-osaamisvaatimuksia ammatillisen osaamisen suhteen. Ylemmillä koulutustasoilla, ammattikorkea- ja yliopistotasolla osaaminen keskittyy suunnitteluun, johtamiseen ja tutkimukseen. Käytännön taitojen opiskelulle ei ole enää sijaa.

Suomessa on ajateltu, että työelämätutkinnot eli ammatti- ja erikoisammattitutkinnot täyttävät tämän välin. Edellä kuvatun kehityskulun perusteella on nähtävissä, ettei järjestelmä toimi enää toivotulla tavalla. Tutkinnoille ei ole tilausta ja yksittäiset suorittajat ovat omillaan hajallaan eri puolilla maata.

Jos halutaan saavuttaa huipputasoa ja luoda uutta, tarvitaan siihen ihmisten kohtaamista asian äärellä. Vasta silloin, kun samaa asiaa tavoittelevat ihmiset tapaavat, vaihtavat ajatuksiaan ja kokemuksiaan, syntyy jotain uutta. Vanhat osaajat kohtaavat nuoret haastajat ja parhaimmillaan yhteydestä syntyy eteenpäin vievä voima. Tämä on nähtävissä niin Kalifornian Piilaakson kuin huippuyliopistojen tiede- ja taidekuntien sisällä. Maailmalla on myös puusepänalan huippukouluja, lähimpänä niistä Ruotsin Carl Malmsten -koulu. Sama olisi saatava myös Suomeen.

Mestarintutkintojen romahdusmaisella vähenemisellä on monia negatiivisia vaikutuksia yritysten menestymisen kannalta. Tutkintoon valmistautuminen ja itsensä kehittämisen tarve on vähentynyt, kun tavoiteportaita ei käytetä. Jo valmistautumisvaiheessa työntekijä tekee parhaansa ollakseen kykenevä vaativan ammatillisen osaamisen näyttöön, onnistunut näyttötutkinto todistuksineen ja kunniakirjoineen kohottaa itsetuntoa ja antaa vankan, koko työuraa koskevan perustan ammattialalla menestymiseen. Tämä kehityspolku jää kulkematta, jos tutkintoon ei koskaan tähdätäkään.

Omaan osaamiseensa luottavilla mestareilla on kautta aikojen ollut kykyä yrittäjäksi ryhtymiseen. Kaikki suuretkin yrityksen ovat aluksi olleet pieniä, usein vain yhden mestarin yrityksiä. Tässäkin ajassa meidän tulisi pitää huoli siitä, ettei tämä ikiaikainen uusien yritysten perustamisperinne katkea. Mestarit ovat kautta aikain myös huolehtineet yritystensä osaamisen ja kilpailukyvyn säilymisestä kouluttamalla itse jatkajat yrityksiinsä. Tämän käytännön hiipuessa ollaan tilanteessa, jossa yritysten jatkajan puuttuessa vaihtoehtona on vain lopettaminen. Voisiko kehitystä kääntää yhteiskunnan myöntämien yritystukien avulla niin, että yrittäjä saisi riittävät resurssit yrityksensä jatkajan kouluttamiseen?

Puusepänalan mestarintutkintojen hiipuminen on saanut meidät vanhat mestarit huolestuneiksi. Tiedämme, että alan yritystoiminnan ja heidän edunvalvojiensa taholta löytyy runsaasti huolenaiheemme jakajia. Viimeistään nyt on puututtava ongelmiin ja tarvittavia muutoksia.

Olemme nostaneet esiin puusepänalaa ja laajemminkin koko puutuoteteollisuuden toimialaa koskevan ongelman. Emme lähde esittämään tässä vaiheessa mielipiteitämme siitä, mitä pitäisi tehdä. Jätämme sen huhtikuisen seminaarin ja siihen osallistuvien arvovaltaisten asiantuntijoiden tehtäväksi. Olemme tarkastelleet ongelmaa vain yhden toimialan näkökulmasta. Jos ja kun ongelmien ratkaisemiseksi tehdään rakenteellisia muutoksia, eivät ne voine rajoittua vain yhteen toimialaan. Ongelman käsittelyllä seminaarissa onkin yhtä toimialaa laajemmat seurausvaikutukset.

Lahdessa 10.1.2021

Juhani Saimovaara, Kauko Ala-Lehtimäki ja Marko Varjos

 



Lahden Mestarikilta ry